Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Maanantaina alkoi kuitenkin vihdoin ja viimein tapahtua. Osattiin pitää meidän ÄitiUuhta silmällä, kun ruokahalu oli alkanut heiketä ja muoriska alkoi karsinassaan petin tekoon; kauhoi, kuopi, meni maate. Nousi ja teki taas uuden pesäkolon, kun edellinen ei kelvannutkaan. Iltapäivällä kahden pintaan menivät sikiövedet. Taas odoteltiin. 'Oppikirjoissa' sanotaan, että parin tunnin sisällä pitäisi ensimmäisen karitsan putkahtaa maailmaan. Hermostutti, kun kaksi tuntia oli mennyt, eikä ketään kuulunut ei näkynyt. Muori oli rauhaton, supisti selvästi, mutta ei työnnättänyt.

Istuskelin Raisan vierellä ja kyhnyttelin, kunnes muori alkoi ensimmäistään pukertamaan. Pikkuinen uuhikaritsa teetätti melkoisesti työtä, se oli nimittäin tulossa selkä edellä. Olin ehtinyt selaamaan lainaksi saamaani maailman-parasta-opusta kannesta kanteen tässä odotusaikana ja jostain syystä varsinkin syntyvien karitsojen virheasentoja -sivut oli selattu useaan otteeseen. Huomasinkin melko pian käsikopelolla, että sieltä on nyt tulossa se ensimmäinen, ja tietysti ihan väärässä asennossa. Eikun kääntämään, että mahtuisi tulemaan. Kohtuullisen pitkällisen ähräyksen jälkeen meijän lampolan ensimmäinen pikku karitsa, terhakka Aranda, näki päivänvalon!

Arandaa kuivaksi nuollessaan, oli seuraava Raisan jälkeläinen kiirehtimässä maailmaan. Sekin väärässä asennossa. Ja koska kyseessä oli jääräpäinen pässipoika, piti maailmaan yrittää takapuoli edellä. Senhän tietää, että siitä ei tule muuta kuin sanomista. Taas tarvittiin synnytysapua, kun piti yrittää niitä takajalkoja saada tulemaan ulos ennen takapuolta. Onnistuttiin viimein ja niin oli kaunis mustavalkoinen Urho maailmassa..

Urhon jälkeen meillä tuli hoppu, kun syntymässä oli kaksi karitsaa samanaikaisesti; isompi uuhikaristoista Amorella sekä suruksemme kuollut pikimusta pässipoika. Saimme Amorellan ulos vaivoin, sitten oli enkelikaritsan vuoro.

Vierähti tunti ja äitiuuhi rauhoittui hoitamaan pienokaisiaan. Ohjasimme vastasyntyneitä tisulle, kaikki kolme oppivat syömään ja saivat tuikitärkeät ternit osakseen. Ajattelimme, että nytkö se onkin ohi, mitä on niin pitkään jännitetty?

Karitsointi jatkui kuitenkin, seuraava olikin sitten lujassa. Ja väärässä asennossa, vain toinen jalka näkyvissä. Taas piti yrittää oikoa kinttuja ja löytää pää. Ei löytynyt päätä vaan pylly. Iso pässi, Voima, syntyi myös takapuoli edellä maailmaan. Emällensä tämän pojan poikiminen oli rankka, tyyppi oli sen verran iso. Varovasti avustamalla saimme ison pässin maailmaan. Isännän kanssa ihmettelimme isoa vuonuetta. Kuutosista olimme kuulleet, viitosetkaan eivät ole kovin yleisiä. Harmittelimme edelleen pikkupässin poismenoa, toisaalta totesimme, että neljäkin karitsaa on yhdelle uuhelle aika iso katras hoidettavaksi. Kaikki karitsat olivat olleet hyvin jalkeilla, syöneet ja juoneet, ensimmäiset jo vetelivät unta kuulaansa lämpölampun alla. Me, uunituoreet lampurinalut, juttelimme syntymän ihmeestä ja taivastelimme niin 'valmista' eläinlasta. Koira kun on niin paljon pidempään avuttomampi käärö lampaan lapseen verrattuna, joka jo parin tunnin ikäisenä loikkii ja tekee juoksupyrähdyksiä, joskin vielä vähän hojeltuvin jaloin.

Tunteroisen siinä istuttuamme huomasin ÄitiUuhen hännän alta punkautuvan sikiöpussin! Siis ei voi olla! Mistä näitä karitsoja oikein riittää?? Viimeinen Raisan pikkuruinen, valkea pässipoika, oli putkahtanut maailmaan. Vaikka ÄitiUuhi oli väsynyt, jaksoi se vielä kuivata viimeisenkin jälkeläisensä. Autettiin pikkupoikakin tisulle ja toivottiin, että karitsoiminen olisi vihdoin ja viimein ohi.

Ja niinhän se sitten onneksi olikin.. Iltayhdeksään mennessä tilanne oli seesteytynyt, jälkeiset olivat irronneet, kaikki karitsat syöneet massunsa täyteen ja emäkin alkanut syödä ja juoda. Päätimme, että nyt mennään itsekin syömään ja palataan tarkistamaan tilannetta ennen lyhyitä yöunia.

Tämän näköiset epelit jätimme Raisan hoiviin karitsakammariin..

Pikkuinen uuhikaritsa Aranda

Oikea 'pässi', pikkuinen Urhopoika

Toinen uuhikaritsoista, Amorella

Iso pässipoika Voima

Ja vimppavillahousu Sisu

Puolen yön aikaan lampolaan palattuamme koimme melkoisen järkytyksen. Karitsakamarissa kävi melkoinen jytinä, kun ÄitiUuhi puski ja nakkeli pikkuista Sisua, viimeksi tullutta rääpälettä. Ihmettelimme kovasti asiaa ja ounastelimme, josko pikkuisessa on joku vika, jonka ÄitiUuhi meitä paremmin tietää. Kolmeen asti yöllä valvoimme lampolassa tilannetta seuraten. Pikkuinen Sisupussi nousi aina vyörytyksen jälkeen jaloilleen, hieman hoippuroi ja yritti sitkeästi tisulle. Pidimme emää kiinni, jotta pieni sai syödäkseen. Komensin sitten Isännän sisälle nukkumaan, turhaan molemmat asiaa surimme. Valvoin aamuseitsemään, pikkuista Sisua suojellen ja välillä ÄitiUuhesta kiinni pidellen, jotta Sisu pääsi syömään. PikkuEpeli oli oikein terhakka enkä sitä yön seuratessani osannut ollenkaan arvata, mistä voisi olla kyse. Sairas se ei ollut, hyvin elinvoimainen ja terveen oloinen, yhtä reipas kuin muutkin.

Isäntä tuli aamunavettaan seitsemän jälkeen ja tilannetta hetken pohdittuamme teimme päätöksen ottaa Sisu äidiltään 'pirttiruokintaan'. Raisa alkoi jo hermostua ja kohteli kovakouraisesti muitakin karitsoitaan.

Tuossa se nyt juoksee jaloissa muun perheen keskellä. Tai tällä hetkellä nukkuu cavojen kanssa yhdessä kasassa  jalkojeni juuressa, tuolin alla. Olen sille äiti. Varmaan vähän omituinen, mutta eivätkö ne äidit joskus olekin junnujen mielestä vähän outoja? Sisu saapi asua sisällä niin pitkään, että ruokintavälit ovat vähän pidemmät. Sitten tehdään herralle oma boxi karitsakamariin, sisarustensa viereen. Mietittiin jopa, että josko otettaisiin äitinsä huomasta myös suurin pässipoika, Voima. Niin riittäisi Raisallakin maitoa paremmin kolmelle karitsalleen, kun kaksi pässykkää on keinoruokinnalla.

Yritimme tänään, kun poika oli vähän vahvistunut, tarjota Sisua äidilleen hoidettavaksi, mutta sama puskemisrumba meinasi käynnistyä taas. Sisarustensa joukkoon ei Sisua siis ikävä kyllä voi palauttaa niin kauan, kun ne ovat äidillään hoidossa. Kunhan lambibambit vierotetaan, pääsee Sisukin sisarusparveen takaisin jylttäämään.

Jotta se lampaana olo ei ihan unohtuisi, saa Sisu kuitenkin kulkea ruokintojen yhteydessä ja muutenkin välillä lampolan puolella. Oli se pikkuinen pässykkä niin hellyttävä, kun juoksi uuhien ruokintapöydällä kahtaalleen, välillä komennellen, että 'PÄÄÄ!! Syökäähän Eukot!! Tai tääääältä pesee!'

Pikkupojalla näkyi olevan myös REC-nappula päällä.. Se katseli tarkasti, kun uuhet puputtivat heiniään ja selvästi yritti matkia. Kovin suurta arvostusta ne heinänkorret eivät tosin vielä saaneet. Välillä Sisu juoksi jalkoihini, yritti pökkimällä lahkeitani saada maitohanat avautumaan ja päkätti, että nälkä ois jo hälläkin..

Ihanasti nuoret uuhet suhtautuivat pikkuiseen otukseen, vaikka se pinkoi ja hyppeli niiden ruokapöydällä. Pääsääntöisesti uuhiset työntelivät turvillaan pientä kauemmaksi lautaseltaan, monet vain haistelivat hellästi yrittäen ottaa selkoa, mikä ihme kummajainen tämä pieni lampaan näköinen mutta ihmiselle tuoksuva olio oikein oli.

Aikansa riehuttuaan pikkupässykälle tuli väsy ja siihen se sitten kuukahti uuhien ruokintapöydälle heinien päälle nukkumaan siksi aikaa, että isäntäväki sai ruokinnan valmiiksi. Emäntä koppasi pikkuisen kainaloonsa ja toi sen pirttiin nukkumaan, omaan pesäkoloonsa..

Että tämmöinen alku meillä, 'amatöörilampureilla'. Ensimmäinen karitsointi ei mennyt ihan niinkuin elokuvissa. Vaan eipä se haittaa, paljon opittiin ja kertarytinällä. Nyt vain peukut ja varpaat pystyyn, että kaikki menisi hyvin. Pikkuiset kasvaisivat isoiksi lampaiksi, jopa Sisu, jonka elämän alkutaival oli vähän kivikkoinen.